Jestapookenas! Pakikullaan oleva sali, toisinaan niin hiljaista, ettei hiiskase hiirenhaukotustakaan, joku naunaa vaan partahaivenia suussaan.
No, on joukossa vilkassuisia, vasiten kärttäiltyä sananuottaa piuvaavia. On jutun kuolaa, ja jääpä joku tarina keskosilleenkin. Siinä Kateus, päällepäsmäröinti, viekkaus ja petkutus rehottavat ajatusten pelloilla.
Ja on karjassakin on aina sitä nuhipäätä jälkijoukkoa joka kinttulaiskana kuhnii ja kyhnii.
Toisen kerran sanaraoissa ukkojen naururähä, valtanaurukin prätisee.
Joku pistää silmänsä seinällä roikkuvaan kuvaan; on siinä mielen voidetta ja sydämen salvaa läämälti.
Piippuhyllyltä voi kukin ukko valita posliiniposken, sekös hiivasee, riipasee, mehovalmis, tuprahdus, tulenliuhka.
On salissa rommitettu tullimiehetkin huonolla rommilla pöydän alle, muistaa joku, kun emäntä ja tytär kantavat tuvan puolelta kahvitusta. On sämpylää, rinkeliä ja kukonvarpaita.
Nuori neito, niin kuin enkelien pesuvesissä pesty. Sorja on silmäin viete, heraa vanhanpojan silmille, haikeus puree sydäntä kuin sudenhammas...
Edellinen teksti ei sanalleen kaikkinensa ole suoraa lainausta Volter Kilven teoksesta Alastalon salissa, vaan olen kerännyt sanoja, sanontoja ja muutaman lauseen malliksi.
Edelleen on ensimmäisen osan muutama sivu lukematta, mutta kyllä kirjan lukeminen on ollut riemastuttavaa ja vaivan arvoista. Vain parissa kohtaa, kun keskittymiskyky väsähtää sanojen ilotulituksesa ja kerronnan kiemuroissa, on pakko ollut jättää pari sivua silmien ohipyyhkimäksi.
Hurjaksi villiintyy välistä kynäsepän sanataonta, ja tarinan kalke; riemukasta ratkiriemukasta!
Blogiarkisto
Site Meter
